... eikä se ollenkaan niin paha ole :).
Niitä kullanarvoisia hetkiä on monta. Kun hän katsoo minua tarkkaavaisesti, ja minä yritän ymmrätää mitä han sanoo. Kun hän näyttää vähän stressiä ja minä ymmärrän siirtyä vähän poispäin. Kun minä kysyn, saanko silittää, ja hänen kasvossaan on pehmeä ilme, ja minä uskallan, ja saan koskea. Kun hän sanoo, ei nyt, ja minä kunnioitan sitä, mutta kuitenkin seison vierellä muutaman minuutin, lähettäen lämpöisiä ajatuksia hänen koko olemukseensa, ja huomaan miten hänen päänsä laskee alemmas, ja silmät ei oikein jaksa pysyä auki.
Ja sitten hetken päästä hän herää, venyttää kaulaa, jalkoja, selkää, haukottelee, ravistelee päätä, ja hengittää syvään.
Se ihana tunne kun huomaan, että hän katsoo minua, ja aikoo tulla juttelemaan. Se hetki kun huomaan, että hän hyvinkin varovaisesti siirtää kavioitaan ihan niin kuin ohimennen lähemmäksi minua, että hänen päänsä koskee minuun, vaikka en oikein suunnitellut sitä niin. Ja kun ojennan käteni silittääkseni hänen päätään niin hän siirtää päänsä edes takaisin niin, että hän samalla putsaa silmiään varovaisesti minun käteeni.
Ne hetket, kun huomaan, että hän luottaa minuun, ja minä saan ja voin luottaa häneen.
Se hetki, kun tämä iso eläin, joka on niin taitava tekemään tilaa itselleen, osaa kävellä aivan liian läheltä, että toisen täytyy siirtyä poispäin, se hetki kun hän tulee lähelle, mutta ei päälle, kun hän kävelee ohi, mutta hyvin varovaisesti ja antaen silti tilaa toiselle, kun hän hyvin varovaisesti nostaa päänsä mun pääni yläpuolelle, ettei hän vain osuisi mun päähän, kun hän tarkkailee laumaa ja mitä tapahtuu hänen takana.
Monet ovat ne kullanarvoiset hetket. Miksen jatkaisi :)?