... se oli tämän sesongin viimeinen jakso. Kiitit palautteesta mitä olet saanut jaksoista eri tavoin. Et voi aavistaakaan miten monta kertaa olen kirjoittanut viestin sinulle mielessäni :).
Melkein joka jakson jälkeen olen halunnut keskustella siitä ja tehdä jatkokysymyksiä. Se on kuitenkin vain jäänyt ajatukseksi.
Sanoit että tieto tuo tuskaa. Totta. Miten tästä jatkaa?
Hajanaisia ajatuksia:
Kerran ori oli niin jännittynyt ja stressaantunut tarhassaan, juoksi edes takaisin, osittain kun tammat vietiin ratsastuskentälle sen ohitse, ja osittain se halusi potkia ruunien perään. Koska oli paikoin tosi liukasta halusin jotenkin rauhoittaa häntä. Ajattelin sinua ja rupesin keskittymään hengitykseeni ja häneen, vaikka oltiin eri puolilla sähköaitaa. En puhunut mitään ääneen, mutta mielessäni puhuin rauhoittavasti hänelle. Kesti muutama sekunti, hän jatkoi juoksemista edestakaisin, mutta sitten hän alkoi tehdä pysähdyksiä mun kohdalla. Yritin vain pysyä rauhallisena ja kohdistaa hyvää mieltä häneen ja kehua hänen olemustaan mielessäni. Lopuksi hän seisoi melko hiljaa mun edessä, raapi vähän jalkojaan, mutta pää laski vähän alemmaksi ja energia rauhoittui hieman. Ei siinä varmaan mitään tapahtunut, kuitenkin haluan uskoa että hän sai vähän hengittää rauhallisemmin ja kohdata ihmisen hyvää mieltä ilman halki... Se merkitsi ainakin minulle jotain, olin huomaavani jotain.
Eräs ruuna oli mennyt makuulle ja vierellä seisoi iso tamma vahtina. Siltä ainakin näytti. Mutta yhtäkkiä ruuna nouri säikähtäneenä ylös ja tamma lähti pois. En oikein ymmärtänyt mitä tapahtui. Ruuna kuitenkin oli jotenkin järkyttyneen näköinen kun joutui niin yhtäkkiä ylös hyvästä unestaan. (Kukapa ei menisi sekaisin siitä?) Mulle tuli paha mieli. Keskityin hetken siihen ruunaan sivusta, en mennyt ihan lähelle heti koska ei ollut ihan kovin tuttava. Kun hän ei liikkunut sen kummemmin siinä järkytyksessä, menin hakemaan vihreän makupalan tarhan ulkopuolelta, mistä hevoset ei ylety syömään, ja missä tiesin että ruoho oli erityisen maukasta eikä auringon polttama. Kun lähestyn hevosta näin miten huolestunut ja väsynyt hänen naamansa oli. Menin lähemmäksi, mutta hän oli kovasti varuillaan, mitä sinä täällä teet. Ojensin käteni varovasti ettei muut hevoset näkisi mun ruohonippua, ja kun pääsin tarpeeksi lähelle ruunaa, näin yhtäkkiä ihan kuin aurinko olisi ruvennut paistamaan hänen naamaansa. Se kirkastui joten niin näkyvästi. "Minulleko tuo ruoho? Ihanko totta? Voi kiitos!" Se oli mahtava fiilis, ja halusin jotenkin korvata sitä pahaa oloa jonka hän sai kun piti nousta niin äkkiä, vaikka minä en ollut syypäänä siihen.
Kun on kerran ruvennut kuuntelemaan (mitä luulee hevosen kertovan) niin miten voisi kiinnittää riimunnarun ja odottaa että hevonen tulee mukaan. Jos hän saa päättää niin ehkä ei koskaan tule. Puhumattakaan satuloimisesta ja ratsastamisesta. En saa koskaan näyttää hänelle, että olen ruvennut ajattelemaan toisin. Että olisin valmis kuuntelemaan. Toisaalta ehkä hän tietää etten vielä ole valmis. En vielä ole tarpeeksi kaukana siitä vanhasta ajattelutavasta. Varsinkaan jos joku muu katsoo, on lähellä, kuulee mun puheet...
Miten päsee eteenpäin?
Toisaalta en tarvitse muuta kuin mennä heppaa tapaamaan niitä muutamaa kertaa viikossa kuten aikaisemmin. Moikkaamaan. Kysymään miten menee. Lohduttaa jos huomaan että hänellä on huonompi päivä. Hieroa varovaisesti jos aavistaan kipeää lihasta. Mutta haluaisin että hän liikkuis vähän monipuolisemmin. Haluaisin olla osallisena siinä. Ihan niin kuin osaisin mitään... Uskon ehkä liikaa itsestäni vielä.
Olen kuitenkin tosi iloinen aina kun huomaan että hän on eloisampi. Että hän ei vain nuku, syö, torku, juo, vaan myös heittelee päätään muita ruunia kohti, houkuttelee joku juoksemaan, vetää kaveria riimusta ihan huvin vuoksi. Uskon että hän tietää ettei voi "leikkiä" mun kanssa samalla tavalla. Mutta olisi niin kivaa, jos voisin näyttää hänelle että maastakäsittely vapaana voisi olla meidän yheinen leikki. Joka olisi sopivan varovaista minulle. Mutta en tiedä. En ehkä kuitenkaan uskaltaisi. Jospa hän kuitenkin tulee päälle. Se pelko joka piilee on pahan näköinen jos se tulee näkyviin vauhdikkaassa tilanteessa. Silloin tulee äkkiä viha mun puolesta. Viha pelkoa kohti. Ja sitä en enää haluaisi näyttää hevoselle. Haluaisin osata käyttäytyä.
Monta kertaa olen ajatellut, että ehkä on parempi lopettaa hevostelun kokonaan. Tuska olisi pienempi. Mutta se ei kuitenkaan olisi mahdollista. Puolet minusta kulkee siinä hevostarhassa, tarkkailemassa niitä nelijalkaisia, yrittäen ymmärtää, tahtoen auttaa pienen pienissä eleissä...
Joten jatkan podien kuuntelua, instatilien seuraamista, hevosten tarkkailua, "mun" hevoseni kanssa olemista, ja välillisen tuskan sietämistä. Ja saanhan minä kirjoittaa tähän näitä "intuitiivisä" ajatuksiani, kun en siihenkään kurssiin mennyt mukaan vaikka olisi ollut niin mielenkiintoista. Mutta kun aika ei riitä kaikkeen, niin yksinkertaiseen hevosteluun ainakin. Ehkä minä opin siitä elämisen taidon :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti