(toista kotimaista harjoittelen, heppailuajatuksia esiin, kielioppia en ehdi ajatella :)...)
... vähän sivummalla. Katselin "mun" heppaa. Onpa se komea! Sanoin sen hänelle.
Seisoin hiljaa kuunnellen syömistä ja muita pieniä ääniä. Odotin.
Ja se tunne, kun hevonen tulee hiipien, ei suoraan päälle, vaan samalla syöden, etsien maukkaita heinänkorsia, mutta kuitenkin niin selvästi yhä lähemmäs.
Sisimpäni lämpenee. Hän hyväksyy ja haluaa tulla luokse. Vaikka on nälkä.
Se tunne, että kannattaa odottaa, hän päättää itse tulla...
... josta toinen oli se, joka oli aina ollut kiltti ja hyväksyväinen ja suostunut kaikkeen hiljaisena. Minusta tuntui kuitenkin että hän ei ollut ihan tyytyväinen oloonsa. Koska ne muut kaksi heppaa (toinen "mun" ja toinen sen "tyttöystävä") söivät lunta kaikessa rauhassa vähän sivumpana, niin keskityin hengitykseni tähän "kilttiin" hevoseen. Tuntui että hän ei voinut rauhoittua vaikka kuinka yritin.
Yhtäkkiä ne muut kaksi heppaa menivät piehtaroimaan ihan siinä lähellä, tyytyväisinä ja rauhallisina mutta päättäväisesti. Ajatukseni kohteena oleva heppa ei liikahtanutkaan. Eikä rauhoittunut.
Tämä on jotenkin niin mielenkiintoista. Onko hän jännittynyt koska on johtaja? Eikö hän siis koskaan pääse lepäämään? Voinko tehdä mitään sen asian suhteen?
(Hyvä että kevät on tulossa, on aika kylmä seistä hiljaa tarhassa kun on pakkasasteita, ja tämä on kyllä niin antoisaa seurata niiden elekieltä ja hengitystä ja vuorovaikutusta... kunhan ei tarvitse palella...).
... jotka iloisesti söivät rästejä, tai mitä ne nyt sitten löysivät. Hyvää oli ilmeisesti, kun palasivat heti uudestaan, vaikka aina silloin tällöin pelkäsivät jotain ja lensivät yhtenä pilvenä turvaan.
Minä seisoin kevätauringon paisteessa ja katselin taas hevosten touhua. Miksi nuori tamma yhtäkkiä sai vanhemman tamman väistymään? Minä luulin että olisi käynyt päinvastoin. Nuori ruuna löysi kivan heinätupsun ja rupesi heiluttamaan sitä edestakaisin. Näytti hassulta.
"Mun" heppa tuli moikkaamaan ja näyttämään että riimu oli auennut ja oli vinossa. Sain sen laitettua paikalleen. Hyvin varovaisesti, hengitystä ajatellen.
Onko se muuten näin, että jos minä ajattelen mitä pienin ajatus, että voisin yrittää saada heppa liikkumaan tietyllä tavalla, niin heti se laittaa korvat luimuun, että älä yritä mitään, minä seison kaverina, mutta en tee mitään käskystä...
Joskus tuntuu todella siltä. Ajatuksiinhan ei voi mitään, mutta jos en ehdi pysäyttää "hakea riimunnaru", "taluttaa tarhan ympäri", "saada hevosta peruuttamaan ja vähän sivuliikkeitä" ennen kuin ajatuslauseisiin tulee loppupilkku, niin hevonen aistii sen, ja reagoi heti. Ei välttämättä pakenemalla, mutta varotoimenpiteillä, käteni ei saa tulla lähemmäs riimua tai päätä, hän laittaa jalat tukevammin maahan "minua et liikuta" tai ottaa pienen askeleen poispäin "jos et lopeta niin lähden pois, etkä saa minua kiinni".
Ei siksi, että hän ei haluaisi olla, tehdä tai liikkua. Mutta ehkä juusi siksi, että hän meinaa opettaa minua kunnolla olemaan läsnä, kuuntelemaan itseäni, kuuntelemaan hänen ajatuksiaan ja kysymyksiään...
Onkohan näin... matka jatkuu.. :).
... muuta kuin että halusin katsoa hevosia, yrittää ymmärtää niiden mielialaa, kuka oli hyvällä tuulella, kenellä oli huolia...
... mutta jos se olisi jollekin avuksi, että joku muukin kamppailee, niin laitan ne ajatukset tähän.