... muuta kuin että halusin katsoa hevosia, yrittää ymmärtää niiden mielialaa, kuka oli hyvällä tuulella, kenellä oli huolia...
Heti päästyäni langan sisäpuolelle vastaan tuli porukan nuorukainen. Olin jutellut muutama sana hänen kanssaan silloin tällöin, mutta hän ei yleensä viipynyt kauan seurassa kun aina piti mennä jonnekin muualle.
Tällä kertaa hän tuli suoraan minua vastaan. Ajattelin, pitääkö mun väistyä, vai mitä hän oikein meinaa? Katsoin myös missä muut olivat. Tiedän suunnilleen kuka ajaa hänet pois, että en haluaisi olla siinä välissä siinä tapauksessa. Mun vanhat jalat ei ehdi siirtää minut pois "taistelupaikalta" ajoissa.
Mutta hän tuli vastaan, minä en väistynyt, hän pysähtyi just niin lähellä kuin hän voi. Vuosi sitten olisin nostanut käteni suojatakseni itseni ja näyttämään hänelle että hän tulee liian päälle. Nyt annoin käteni vain jotta hän voisi moikata. Ja hän pysähtyi lähellä, pää mun vatsan kohdalla. Hänellä ei ollut riimua. Hän kosketti mun kättä ja sain silittää hänen punaruskeat kasvonsa. Ihanaa kun ei ole riimua tiellä :).
Rapsutin vähän kaulalla, ja hän nosti päänsä. Sain varoa vähän ettei silmälasini lentäisi, niin lähellä hän oli, mutta päätin olla siirtämättä jalkojani tällä kertaa. En pelännyt. Yritin hengittää rauhallisesti vaikka sydämeni hakkasi ilosta.
Tämä ei ollut "mun" hevonen, mutta ihan mielelläni moikkasin, jos hän niin halusi. Yritin myös kuunnella mitä han ajatteli, millä tuulella oli, oliko kipua jossain, vai oliko jotain stressaavaa tapahtunut.
Jos olisin tiennyt silloin mitä tiedän nyt, niin olisin ehkä kuullut hänen kertovan että joo, kävin juttelemassa naapuritarhaan oriin kanssa, mutta hän ei tykkää leikkimisestä, hän suuttuu niin helposti, enhän minä sitä tarkoittanut kun menin moikkaamaan...
On niin ihanaa katsoa hevosia...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti