... alkoi noin kolme vuotta sitten. Siis tositarkoituksella.
Olinhan minä miettinyt asiaa aikaisemminkin. Mutta kun putosin hevosen selästä, loukkaannuin fyysisesti, ja eniten psyykkisesti, en ymmärtänyt hevosta, tutustuin uuteen hevoseen, kamppailin välillä ratsastuspelon kanssa, huomasin rakastavani hevosia niin että särki.
Miten siitä jatkaa?
Taustana kaikki vanhat sanonnat: Sun pitää näyttää että olet pomo. Et saa näyttää että pelkäät. Hevonen aistii joka tapauksessa että pelkäät. Pitää olla oma itsensä. Ei saa koskaan mennä hevosia hoitamaan vihaisena. Hengitä syvään. Lue merkkejä. Ole varma. Katso silmiin. Älä katso silmiin.
Ristiriitaista?
Aloin etsiä netistä. Ja netti antoi ehdotuksia. Yksi ehdotuksista oli lyhyt onlinekurssi ratsastuspelosta kärsiville. Samaan aikaan lähipiirissä oli päivän kurssi Hevoshieronnan alkeista. Menin mukaan vaikka käytännön harjoituksissa pysyin aika kaukana hevosesta. Ensin. Koska pelkäsin. Mutta siitä sain sentään pari neuvoa miten voi koskea hevoseen. Miten kova/pehmeä voi/saa olla. Mistä saattavat tykätä. Mistä saattavat reagoida voimakkaasti. Pääsin puolen askeleen eteenpäin. Pelosta huolimatta.
Samalla kun kävin kamppailua sisimmissäni, kävin pari kertaa viikossa heppoja tapaamassa. Ratsastin satunnaisesti. Joskus onnistuin. Joskus kaikki meni pieleen. Yritin aina löytää jotain positiivista, että olisi syytä jatkaa. Kuitenkin aavistin, että jotain suurempaa pitää tapahtua, jotta ratsastuksesta tulisi positiivinen kokemus sekä hevoselle että minulle. En kuitenkaan ymmrätänyt miten voisin tehdä asiat eri lailla, joten annoin ajan kulua sillä aikaa kun jatkoin...
Ratsastuspelkoa käsittelevä kurssi oli ihan hyvä. Vaikka en mielestäni välittänyt kovin paljon syvemmistä selityksistä. Halusin vain päästä pois siitä epävarmuudesta ja päästä taas hevosen selkään. Olihan pelko kasvanut sen verran, että pelkäsin myös maasta käsin. Hevonen, jonka pomo mun piti olla, alkoi tulla päälle, tuntui ainakin siltä, ja minulle tuli vain itkut silmään, kun en saanut mitään irti koko hommasta.
Vuosi toisensa jälkeen meni, kroppa vanheni nopeammin epävarmojen ajatuksien ansiosta. Huomasin yhtäkkiä, etten ehkä enää koskaan osaisi ratsastaa... tai edes istua satulassa, ilman särkyä.
Siinä pohjassa ollessani alkoi pikku hiljaa jotain uutta kasvaa. Netti ehdotti sitä ja tätä. Ja yhtäkkiä alkoi uusi podcast, joka vaikutti mielenkiintoiselta. Hevonen Opettajani. Aloin kuunnella, vaikka en poddeja aikaisemmin kuunnellutkaan. Mutta tämä oli niin erilainen.
Uusia palapelipaloja alkoi kerääntyä. Ja IG:ssä tuli yhä useammin vastaan hevosihmisiä, jotka tekivät (yhteis)työtä hevosen kanssa aivan uudella tavalla, pehmeämmin, ymmärtäväisemmin, iloisemmin, positiivisemmin. Paljon tästä feed:istä sai sydämeni vastaamaan niin voimakkaasti. Tämäkö mun uusi mahdollisuus?
Jatkuu... mietin sanoja... :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti